sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Murha ja lohduttajat

Se alkaa olemaan jo syksy hyvässä vauhdissa. Vuodenajat vaihtuu ja elämä vain menee eteenpäin. Jotenkin syksy on luopumisen aikaa, mutta toisaalta se kertoo vanhan kuolemasta jotta uusi voi nousta elämään.

Jere aloitti lukion ja Eva kasvaa hurjalla vauhdilla. Touhua siinä neidissä riittää vaikka muille jakaa! Mutta onneksi ei ole mikään hurjapää, että vaatisi silmiä selkäänkin. 

Ison Kirjan sihteerin hommat ovat vaihtuneet päiväkodin tätinä oloksi seuraavan kuukauden ajalle. Vähän olin ekan päivän jälkeen rättipoikki! Pienten puoli, jossa ei kaikki edes kävele, on muuten ihan oikeaa työtä... Päiväkotitädit saavat sympatiaa ihan eri tavalla kuin ennen :)

Eilen oli jälleen yksi mieleenpainuva päivä. Meillä piti olla swahilinkielisten kokous Jyväskylässä, mutta se muuttuikin "kotikokoukseksi" Nurmijärvellä surmatun naisen vanhempien luona. Mitä voi sanoa perheelle, joka muuttanut Kongosta sotaa pakoon ja joiden lapsi kuolee "turvamaassa" oman puolison toimesta?? Katsokaas, kun näin meillä Suomessa hoidetaan avioliitto-ongelmat...?? Miten lohduttaa perhettä, joka kokee jotain sellaista tuskaaa sydämessään, että et voi edes kuvitella sitä kivun määrää. Oman lapsen kuolema jo ajatuksena tuntuu julmalta, mutta vielä murhattuna.

Toisaalta opin taas myös jotain uutta ja hienoa. Koko kongolaisten yhteisö, vähintäänkin Jyväskylässä asuvista, oli saapunut perheen tueksi. He järjestivät ympärivuorokautisen tuen perheelle, jotta heidän ei tarvitse käydä surua yksin läpi. Naiset laittavat perheelle ruoan, huolehtivat äidin jaksamisesta ja jos ei muuta istuvat vieressä vain hiljaa ollen. Tätä varmasti Raamattukin tarkoittaa, kun kehottaa meitä suremaan surevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa. Ihan fyysisesti paikalla ollen vaikka ilman sanoja. Itse sain kokea samanlaista huolenpitoa, kun Eva syntyi ja luokkakaverit lähetyslinjalta huolehtivat kahden viikon ajan meidän ruokailusta. Joka päivä saapui ruoka pöytään! Miten upealta se tuntui ja kuinka rakastetuksi sitä itsensä tunsikin. 

Näin yksilökeskeisessä kulttuurissa tuppaa unohtumaan tuo fyysinen läsnäolo. Facebook on toki loistava paikka, mutta ei se kyllä korvaa vanhanaikaista läsnäoloa... Joten tervetuloa meille milloin vain ilman soittamista ja ajanvarausta :) p.s. tarjottavaa en aina lupaa koska talossamme asuu kaksi herkkusuuta, jotka syö vierasvarat samantein kun ne ostetaan... siis minä ja Jere ja Eva hyvää vauhtia oppii samaa ;) 

Korkokengillä kävely pitää aloittaa heti pienenä, jotta isompana onnistuu :) Muutenkin meillä ollaan kyllä aito neiti; korut ja meikit kiinnostaa suuresti.


Joskus onnistuu olemaan kamera siellä missä pitääkin!






1 kommentti:

  1. Jeh, sanos muuta. Tuota yhteisöllistä elo opetellaan täälläkin.

    VastaaPoista