Elämässä on jälleen tapahtunut kaikenlaista. Työt sai jatkoa kesän yli vähän eri toimenkuvalla raamattuopistolta, mikä on aivan mahtava juttu. Varsinkin kun sitä rahaa ei ole koskaan liikaa. Kerron toisella kertaa mitä kaikkea on tapahtunut, koska nyt päällimmäisenä on leiri Kongolaisten keskellä.
Saimme Evan kanssa mahdollisuuden lähteä Mikkelin seurakunnan järjestämälle leirille. Leiri vietettiin jossain Mikkelin kupeessa kauniissa järvimaisemassa. Kongolaisia plus meitä ohjaajia oli paikalla kutakuinkin 70 henkeä lapsia ja aikuisia. Vipinää siis riitti :)
Maailmankuva sai jälleen vähän eri perspektiiviä! Ensimmäinen yö kotona kertoi kuinka voimakkaasti leiri vaikutti; Eva heräili vähän väliä ja kun siihen havahduin jouduin moneen kertaan miettiä missä olen ja miten toimia. Välillä olin Afrikassa sodan keskellä ja välillä leirillä lapsia paimentamassa.
Pakolainen ja maahanmuuttaja ovat meidän kulttuurissa ehkä hivenen negatiivisen leiman saaneita sanoja. Tullaan sosiaalipummeiksi jne. Totuus voi olla tarua ihmeellisempää kuitenkin todellisuudessa. Perheet ovat paenneet sotaa, jossa viimeisintä Fidan kirjettä lainatakseni "rosvot tulevat perheen kotiin, sitovat isän, pitävät lapset majan toisessa laidassa ja raiskaavat joukolla perheen äidin siinä lasten ja isän silmien edessä". Ja nämä ovat ne jotka ovat jääneet henkiiin. Kongossa elää tällä hetkellä 2,7 miljoonaa evakkoa, Suomen sodassa tämä luku oli 430 000 ihmistä. Lapsia on kuollut pakomatkalla, pakolaisleirit ovat surmanloukkuja joista poispääsystä ei ole takeita. Jotkut pääsevät pitkällisen odottamisen ja prosessien jälkeen uuteen maahan. Kysyessäni palaisitko vielä Kongoon jos sota loppuu, vastaus yllätti. Samantein tuli vastaus, että lähden heti! Se on minun kotini.
Se, että muuttaa Suomeen ei takaa huoletonta huomista heillekään. Kielimuuri on suuri ja yksinäisyys kolahtaa. Suomen yksilökeskeinen kulttuuri ei ole yhteisöllisyyteen tottuneelle perheelle helppoa. Eikä menneisyyttä saa pyyhittyä muuttamalla pois. Miten ihminen voi elää muistojen kanssa, joita minä en pysty edes ymmärtämään! Kuinka voi unohtaa lapsensa kuoleman tai perheensä joukkosurman?
Enpä hirmuisesti voinut heidän elämäänsä muuttaa, mutta ehkä olin edes hetken osoittamassa välittämistä ja rakastamista. Sen, että Kristuksessa olimme yhtä, väristä huolimatta.
Ja olihan meillä kaikesta tästä huolimatta hauskaa! Kulttuurin eroja tuli vastaan hauskalla tavalla. Yhdellä vauvalla oli paperilappu otsassa isomman tytön selässä ollessaan. Sanoimme, että hei vauvalle on tarttunut paperia otsaan. Tyttö katsoi ihmeissään, ettän nii-in hänellä on hikka. Ai juu tietysti :D Toimii kuulemma vain vauvoilla. Kannattanee kokeilla :)
 |
| Eva katselemassa muiden uintia, liekö huolissaan menosta. |
 |
| Eva sai uuden nimen Evankeli. Äidin pitäessä iltanuotiota Evankeli ilmeisimmin yritti sulautua joukkoon :D |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti