Tällä viikolla
luin somessa kiertävän loistavan tekstin uskovien tulemisesta kaapista ulos.
Tämä tekstin nosti esiin ajatuksen toisesta kaapista, mistä olisi
syytä tulla ulos…
Kuka uskova
haluaa tulla kaapista ulos, jos se kaappi missä seisoo, on niin täynnä isien
perinnäissääntöjä, että oven avatessa sieltä vyöryy ulos tavaraa ja ihminen jää
sen kasan alle. Kuka haluaa edes nähdä tällaisen jätekasan, josta ”harmaa
uskova” yrittää henkeä haukkoen saada happea. En minä ainakaan… tai en ainakaan
halua tulla yhdistetyksi siihen kastiin. En totta vie halua samaa kuin se
henkilö siellä kasan alla.
Erkki Leminen
kirjoittaa pysäyttävästi:
Joku sanoi: älä
katso, älä tartu, älä maista, älä haista, älä maailman henkeä hengitä. Ja minä
tottelin.
Laitoin silmilleni
laput, etten katsoisi, panin käteni nyrkkiin, etten tarttuisi, puristin huuleni
viivaksi, etten maistaisi, tukin nenäni, etten haistaisi. Pidätin hengitystäni,
etten maailman henkeä hengittäisi ja muutuin kukaties hiukan kummalliseksi.
Nyt olen jälleen
riisuttu ihminen vain ja kiitollinen. Kristus minua auttoi, vapauteen Kristus
auttoi.
Minusta oli
järkyttävää kuulla, että kristittyjen yhteisöt ovat numero yksi
työpaikkakiusaamisen saralla. Kertooko se, että olemme vain ihmisiä? Ei se
kertoo, että luomme uuden normiston, uuden älä maista, älä koske kulttuurin.
Vaadimme astumista kaappiin.
Minä tulen
tänään sitten julkisesti kaapista ulos :D
Olen uskova, olen teologi, olen ihminen.
Rakastan elämää, rakastan sitä kaikkea
mitä se tarjoaa, rakastan Kristusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti