Ehkäpä suurimmasta muutoksesta eli kotiäitiys on ohitse ainakin kuukaudeksi ja Eva aloitti päiväkodissa. Isoon Kirjaan tarvittiin koulutussihteerin sijaista, jonka paikan otin vastaan tunteiden kera. Tunteet ovat olleet rataa:
- huono äiti vien lapsen hoitoon
- vau mä pääsen töihin raamattukouluun
- apua osaanko tehdä mitään, jännittävää
- mitäs jos tykkäänkin työstä, josta siis seuraa jälleen syyllisyyden tunne, että Eva ilman mua päivän
- niin ja tietty mulla ei ole mitään päällepantavaa!!! Eikä hiukset mene mihinkään asentoon!
No eka viikko on takana ja Eva sekä äiti on hengissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Eva nauttii hoidossa olosta ja lapsien kanssa leikkimisestä. Touhuilee jo kovasti kotileikkejä muiden kanssa ja keksi kiusatakin jotain pientä ressua (vanhempaa kyllä kuin Eva) kiskomalla siltä tuttia suusta. Ja aina kun toinen alkoi itkeä Eva laittoi tutin takas ja alkoi nauramaan. Mitähän tästä pitäisi päätellä ;) Päiväkoti on ihana vanha kyläkoulu, jossa on tilaa pienelle armeijalle. Tällä hetkellä hoidossa on vain kahdeksan lasta, joten huomio on taattu kaikille. Päiväkoti myös toimii kristillisillä periaatteilla, joten mikä sen hienompaa kuin että lapsi saa olla hyvässä ilmapiirissä koko päivän.
Sitten tosiaan tuo syövänpelko, joka otsikossa tuli esille. Olin reilut kaksi viikkoa sitten lääkärissä ja lääkäri otatti kiireellisenä koepaloja kohdunkaulansyövän epäilyn vuoksi. Tästä nousi aikamoinen tunneskaala ja kosketti myös toki Markoa mitä suuremmassa määrin. Ei me itsessään kuolemaa pelätty, kuten Paavali toteaa Kristus on minulle elämä ja kuolema voitto. Kuolema on vain yksi välietappi tämän maan päällisen taivalluksen aikana, mutta muita tunteita sitten riittikin. Evasta luopumisen ajatus oli paha tunne ja toisaalta myös naisellinen näkökulma hoitojen sivuvaikutuksiin ym. laittoi miettimään miten kaiken kestää ja jaksaa perheen ohessa. No onneksi eilen tuli kirje, joka kertoi kaiken olevan ok. Markon ensimmäinen huokaus kirjeen nähdessään kuvastaa tilannetta: Herralle kiitos!
Syöpä on kyllä kumma sana. Se tuo mieleen heti kaiken kamalan ja maistuu pahalta suussa. Siihen liittyy kipua, kärsimystä, toivoa, epätoivoa, luopumista jne. Onneksi tauti jäi sanan asteelle, mutta ehkäpä jälleen opin jotain. Opin mitä kaikkea se voikaan merkitä ja kuinka tärkeää on perheen ja ystävien tuki, vaikkakin vain kirjeen odottelu vaiheessa. Mutta miten ne ihmiset selviävät joilla ei ole uskoa iankaikkisuuteen? Itseäni lohdutti kuitenkin tieto, että kaikki on Jumalan käsissä loppujen lopuksi.
Mitäpä vielä... Niin Marko tosiaan aloittaa toukokuun lopussa työt Jyväskylässä Apple huollossa. Mukava vaihdos Markon kannalta. Pääsee tekemään oman alansa töitä ja huomattavasti turvallisempi työympäristö kuin tällä hetkellä. Päivät toki pitenee matkojen vuoksi, mutta saa mahdollisuuden tehdä opiskelujaan bussimatkoilla.
Ai niin ja ne piukat pakarat ;) Ne ovat tulollaan nimittäin n. 80-90 km tulee työmatkapyöräilyä viikossa! :)
 |
| Meillä ei ole kylmä, vaan tämä on neidin uusin into: toppatakki päälle ja Pingua katsomaan! |
